Imetyksen historiaa

Monesti sanotaan, että nykyisyyden ymmärtämiseksi pitäisi tuntea enemmän menneisyyttä. Pitääkö tämä paikkansa myös imetyksen ja vauvan kanssa elämisen suhteen?

Moni imettänyt äiti on melko varmasti törmännyt yhteen lähimenneisyyden kanssa kuulemalla hyvää tarkoittavia, mutta nykyään paikkansa pitämättömiä neuvoja imetyksestä. Joillakin on kokemuksia siitä, että yli 80-vuotias isoäiti tai isoisä arvostaa nykyisen tyylin mukaista imetystä enemmän kuin oma äiti tai täti, jonka saattaa olla vaikeaa ymmärtää esimerkiksi sitä, että veljentytär ei anna perunaa ja maksamakkaraa kahden kuukauden ikäiselle vauvalle (oma tätini). Edelliselle sukupolvelle annetut viralliset neuvot imetyksestä ovat osoittautuneet huonoiksi neuvoiksi.

Jokaisella aikakaudella ja kansalla on oman kulttuurinsa muokkaamat käsitykset siitä, mikä on hyvä tapa kasvattaa lasta tai imettää häntä. Omalle aikakaudellemme tyypillisiä ilmiöitä ovat ainakin yksilöllisyyden ja omien valintojen korostaminen, itsenäisyyden ihannoiminen ja tiedon ja taloudellisen menestyksen arvostaminen.

Jokainen voi itse miettiä, miten aikakautemme arvot heijastuvat vauvaperheen elämään: toisaalta on tietoa, joka korostaa äidinmaidon vaikutuksia ja imetyksen sujumista tukevia käytäntöjä, mutta toisaalta korostetaan yksilön oikeutta toteuttaa itseään ilman toisten asettamia rajoituksia. Jokainen lapsen kanssa elänyt nainen tietää, kuinka paljon muutospaineita pieni vauva aiheuttaa jokapäiväiseen elämiseen!

Menneisyyden jäljillä

Joskus kuulee puhuttavan ihannoivasti esiäitiemme elämästä imettämisen ja vauvan kanssa elämisen suhteen. Miten voimme tietää, miten esiäitimme todella elivät tai imettivät lapsiaan? Ennen kuin voi ihannoida jotain elämäntapaa, olisi hyvä tietää siitä jotain.

Elämän realiteetteja

Ennen 1950-lukua imetys oli ihmislapsen elinehto, jonkun oli pakko imettää vauvaa tai hänellä oli huomattavan pienet mahdollisuudet jäädä eloon.

Luonnollinen vaihtoehto oman äidin imetykselle oli se, että joku toinen nainen otti lapsen imetettäväkseen. Maanviljelyn ja karjanhoidon keksiminen tarjosi vauvoille enemmän mahdollisuuksia pärjätä ilman imetystä, mutta ennen nykyaikaisten (teollistuneissa maissa) kylmäsäilytys ja tuotantomenetelmien (pastörointi ja hygienia) kehittämistä, jopa 50-90% ilman imetystä jääneistä vauvoista kuoli ruoan puutteeseen tai tulehdussairauksiin.

Toisaalta ihmisten kuolleisuus ennen teollistumista ja 1900-luvun hyvinvointivaltioita ja nykyaikaista terveydenhuoltoa oli muutenkin huomattavasti suurempi. Naisille lapsen saaminen oli iso riski kuolla synnytykseen tai lapsivuodeajan komplikaatioihin ja vauvoista ja pikkulapsista selvisivät yleensä vain vahvimmat ja terveimmät. Nälänhädät ja kulkutaudit tekivät tuhojaan. Nykyajan länsimainen nainen ja hänen lapsensa ovat onnekkaita, koska he mitä suurimmalla todennäköisyydellä selviävät raskaudesta, synnytyksestä ja ensimmäisistä vuosista – jopa ilman imetystä.

Varhaiset esiäitimme – luut kertovat

Hyvin varhaisten esiäitiemme elämästä ei löydy mitään kirjoitettua materiaalia. Tietomme heidän elämästään pohjautuvat toisaalta tutkijoiden vuosisatojen kuluessa keräämiin tietoihin luonnonkansojen elämästä ja toisaalta historiallisten jäänteiden tutkimisesta saatuihin tietoihin yhdistettynä biologiaan, fysiologiaan ja lääketieteeseen ja muihin luonnon- ja käyttäytymistieteisiin. Niin hurjalta kuin kuulostaakin, on olemassa tieteellistä dataa, josta voimme saada tietoa jopa vuosituhansia sitten eläneiden naisten imettämisestä!

Historiasta tiedämme, että kivikaudella eläneet esiäitimme elivät heimo- tai perheyhteisöissä, jotka elättivät itsensä metsästämällä ja keräilemällä. He vaihtoivat ehkä asuinpaikkojaan alueen ravintotilanteen mukaan. Järjellä voi päätellä, että eloonjääminen ja ravinnon hankkiminen vaativat työtä ja aikaa, lasten hoitamisen tuli olla mahdollisimman käytännöllistä. Voidaan ajatella, että naiset todennäköisesti kantoivat vauvojansa mukanaan ja imetyksen tuli sujua muiden töiden lomassa – asuinyhteisöllä ei varmaankaan ollut varaa tulla täysin toimeen ilman imettävän äidin työpanosta.

Luuanalyysien avulla voidaan tehdä päätelmiä esihistorian ihmisten ravitsemuksesta. Fogel et al. (1989) tutki, onko luuaineksessa olemassa äidinmaidolle ominaista isotooppista jälkeä, josta voisi päätellä kuinka suuren osan ravinnostaan yksilö sai äidinmaidosta. He löysivät tietyn typpi-isotooppi-suhteen, joka näytti olevan äidinmaidon kudoksiin jättämälle jäljelle ominainen tutkimalla imetettyjen lasten ja heidän äitiensä kynsien palasten ainesosia. Sitten tätä tietoa sovellettiin tutkimalla useiden esihistoriallisten hautapaikkojen ihmisten jäännöksiä ja myöhäisarkaaisia yhteisöjä. Melkein kaikkien yhteisöjen 1-vuotiaiden jäännöksistä löytyi rikastuneena äidinmaidon saamiselle ominaisia typpi-isotooppipitoisuuksia, jotka laskivat jyrkästi 18-20 kuukautisten lasten jäännöksissä ja 2-5-vuotiailla aikuisten pitoisuuksien tasolle.

Muinaisista egyptiläisistä antiikin roomalaisiin

Viljelyn ja karjanhoidon keksiminen aiheutti sen, että ihmiset asettuivat paikoilleen asumaan pidemmäksi aikaa. Heidän elämäntapansa muuttui ja on viitteitä siitä, että elämäntapa aiheuttaa muutoksia myös imettämisen käytäntöihin. Thaimaassa tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että viljelijäyhteisössä naiset imettivät kasvukaudella harvemmin kuin talviaikaan tai paimentolaisyhteisössä laumojen mukana kulkeneet naiset. Näissä yhteisöissä naisen työ yhteisön hyväksi oli erilaista ja aiheutti muutospaineita imetyksen käytäntöihin. Edelleen kuitenkin molempien ryhmien naiset imettivät menestyksellä lapsensa.

Jo kirjoitetun historian alkuhämäristä on tekstejä esim. imettäjän velvollisuuksista ja mainintoja imetysajasta. Monissa kulttuureissa suositeltu imetysaika oli noin kaksi vuotta. Esim. Talmudissa (536 eKr.) sanotaan, että lapsi tuli laittaa rinnalle heti syntymän jälkeen ja häntä tuli imettää 1,5-2-vuotiaaksi, toisaalla annetaan ymmärtää, että heprealaiset lapset vieroitettiin 3-vuotiaiksi mennessä ennen kuin he alkoivat osallistua yhteisönsä uskonnolliseen elämään ts. heidät vietiin temppeliin. Ympäri maailman teksteissä ennen ajanlaskumme alkua suositeltu imetysaika oli n. 1,5-3-vuotiaaksi. Eräässä egyptiläisessä papyruksessa esimerkkinä sanottiin: "Sinä synnyit ajallasi, hän kantoi sinua edelleen kaulassaan ja kolmen vuoden ajan hän imetti sinua".

Kuitenkaan kaikkia lapsia ei antiikinkaan aikaan imetetty joko kokonaan tai ollenkaan. Imeväisikäisten lasten haudoista on löydetty ruokkimisastioita 4000-luvulta eKr alkaen ja on mahdotonta päätellä, käytettiinkö astioita lisäravinnon antamiseen vai kokonaan keinotekoiseen ruokkimiseen ilman imetystä. Maininnoissa muusta kuin imetyksestä puhutaan jonkun muun nisäkkään maidosta vaihtoehtona imetykselle. Monilla kansoilla on taruja siitä, että joku eläin ruokki hylättyä lasta esim. taru Romuluksesta ja Remuksesta, joita naarassusi imetti, kun heidät oli viety metsään ja heidän äitinsä oli rangaistuksena suljettu luolaan nääntymään nälkään. Myöhemmin pojat palasivat kostamaan äitinsä puolesta ja perustivat Rooman.

On myös vaikea sanoa, missä vaiheessa historiaa ylimystön piirissä laajeni tapa käyttää imettäjiä. Joka tapauksessa tapa ilmestyi länsimaisen yläluokan tapoihin antiikin aikana ja jo Julius Ceasar (100-44 eKr.) ja useat roomalaiset filosofit kritisoivat ylimysnaisten tapaa jättää lapsensa muiden hoivattavaksi: "Roomalaiset ylimysnaiset eivät enää kanna lasta käsivarsillaan tai imetä häntä, joten näemme hänen sylissään (vain) koiria ja apinoita?" Antiikin roomalaiset lääkärit taas eivät olleet yhtä paljon imettämisen kannalla kuin filosofit vaan neuvovat äitejä antamaan muutakin ravintoa imeväisilleen.

Historian läpi ja monissa eri kulttuureissa ja yhteisöissä on annettu vastasyntyneille rituaalina pieni määrä jotain ainetta esim. hunajaa tai viiniä. Joissakin kulttuureissa äidin ei ole ollut lupa imettää vastasyntynyttä pariin päivään syntymän jälkeen, koska kolostrumia on pidetty vaarallisena lapselle ja hän on saanut muuta ravintoa tai toiset naiset ovat imettäneet lasta. Tällaiset rituaalit tai uskomukset ovat saattaneet olla lapselle vaarallisia, koska esim. hunaja saattaa olla pienelle lapselle hengenvaarallista. Joku on esittänyt, että nykyiset vahvat uskomukset siitä, että vastasyntynyt ei pärjää pelkällä oman äidin maidolla ensimmäisiä päiviään, olisivat alitajuista perua tabuista, jotka aikoinaan rajoittivat kolostrumin antamista vauvoille.

Uuteen aikaan

Ennen teollistumista imettäminen oli edelleen tavallisin imeväisten ravitsemistapa ympäri maapallon. Vähitellen antiikin ylimysnaisten tapa olla imettämättä levisi länsimaissa yläluokkien piiriin ja keski- ja uudella ajalla tapa antaa lapset imettäjien kasvatettavaksi levisi esim. Ranskassa jo tavallisten kaupunkilaistenkin pariin, jotka lähettivät lapsiaan maalle hoidettaviksi – tällöinkin lasta siis yleensä imetti joku. Imetyksen väheneminen tai lyhentyminen ja ehkä osaltaan myös paremmat elinolosuhteet aiheuttivat sen, että syntyvyys lisääntyi ja lasten ikäero lyheni. Tämä oli tarkoituksenmukaista siksi, että äiti- ja lapsikuolleisuus oli edelleen korkealla, tarvittiin siis paljon jälkeläisiä, jotta edes jotkut heistä jäisivät henkiin ja huolehtisivat aikanaan vanhemmistaan – moni ruhtinaskunta taas ajautui suuriin vaikeuksiin, jos perillisiä hallitsijalle ei ollut ollenkaan.

Jatkuva raskaana oleminen ja synnyttäminen olivat rasite naisen terveydelle ja jaksamiselle. Jos ylimysnainen olisi jatkanut esiäitiensä tapaa imettää lastaan tiheästi 1-vuotiaaksi ja vieroittaa lapsi 2-5-vuotiaana, hän olisi todennäköisesti synnyttänyt harvemmin, jäänyt useammin henkiin ja jaksanut paremmin. Toisaalta Euroopassa oli myös alueita (osia mm. Saksasta, Böömistä, Italian alpeista ja Pohjoismaista), joissa oli tapana olla kokonaan imettämättä ja antaa vauvoille viljasta tai leivästä tehtyä puuroa. Tällä tavalla ruokittiin lapsia myös joissakin osissa Suomea 1400-luvulla jKr. ja näiden alueiden imeväiskuolleisuus oli huomattavasti suurempi kuin niissä osissa Suomea, joissa lapsia imetettiin.

Valistuksen aikaan 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla filosofit alkoivat uudelleen puhua omien lasten imettämisen puolesta ja kuningatar Viktorian ajan Englannissa ylimysnaisten keskuudessa omien lasten imettämistä alettiin jopa ihannoida. Käytännössä silti monet yläluokan lapset edelleen olivat imettäjien hoivissa tai ruokittiin keinotekoisesti. Imetysaika alkoi lyhentyä, lapsia imetettiin noin 1-3-vuotiaiksi, imetystä suositeltiin jopa vain 7-9 kk:n ikään asti. Lapsen sukupuoli saattoi vaikuttaa vieroittamisikään, poikia suositeltiin imetettäväksi pidempään kuin tyttöjä joillakin alueilla (tämä samahan on ollut tapana myös osalla luonnonkansoja). Tällöin oli edelleen myös havaittavissa se, että perhekoko oli suurempi silloin, kun lapset annettiin imettäjälle, imettäjillä itsellään taas oli vähemmän omia lapsia.

Teollistuminen ja muuttoliike koettelevat imetyksen fysiologian rajoja

Teollistuminen ja muuttoliike aiheuttivat voimakkaita muutospaineita lasten hoitamiseen ja imettämiseen. Tehtaissa työpäivät olivat todella pitkiä ja äitiyslomia ei ollut, vauvojen piti siis saada jotain muuta ravintoa, jotta he jäivät henkiin.

Toisin kuin nykyään Länsimaissa, jossa imettäminen on yleisempää hyvin koulutettujen keskiluokkaisten naisten keskuudessa, 1700-luvun lopun ja 1800-luvun englantia puhuvissa maissa (ja muissa voimakkaasti teollistuneissa maissa) imetys yhdistyi suurempaan lapsikuolleisuuteen ja köyhyyteen – äidit eivät voineet olla tarpeeksi lastensa kanssa, jotta lapset olisivat saaneet tarpeeksi ravintoa ja asianmukaista hoivaa.

Teollistumisen aikaan monilla puolilla maailmaa lastenhoito- ja imetyskäytännöt eriytyivät: maalla asuvat naiset jatkoivat perinteisiä tapoja hoivata lapsiaan (imettäminen) ja kaupungissa asuvat ja hyväosaiset naiset alkoivat antaa kiinteää ruokaa aikaisemmin imettämisen ohella tai ruokkia lapsiaan kokonaan erilaisilla äidinmaidon korvikkeilla ja imetysajat lyhenivät. Lapsille saatettiin antaa jopa oopiumtippoja äitien töissä ollessa ja surullista kyllä lasten kuolleisuus teollisuuskaupungeissa työläisten keskuudessa oli huomattava. Toisaalta siirtolaisnaiset monesti vielä jatkoivat perinteisiä lastenhoitokäytäntöjään ja jos imettäminen oli ollut tapana heidän kotiseuduillaan, he jatkoivat sitä uudessa kotimaassaan tai –kaupungissaan ja heidän keskuudessaan lapsikuolleisuus oli alempi kuin sillä seudulla yleensä esim. irlantilaiset naiset Englannin tai Amerikan Yhdysvaltojen teollisuuskaupungeissa.

Suureen lapsikuolleisuuteen alettiin kiinnittää huomiota ja tehtiin tutkimuksia siitä, miten lapsia ruokittiin. Imettämistä alettiin suositella uudelleen äidin ja lapsen terveyteen vedoten ja toisaalta alettiin kehitellä turvallisempia vaihtoehtoja lasten keinotekoiseen ruokintaan – tässä on korviketeollisuuden alku. Samalla kiinnitettiin huomiota äitien valistamiseen terveellisemmästä lapsenhoidosta ja perustettiin lasten terveysklinikoita ja terveydenhoitajien ammatti sai alkunsa.

Suomalaiset naiset

Suomessa teollistumisen vaikutus oli lievempi kuin muualla Euroopassa, lähes 1900-luvun puoliväliin asti iso osa väestöstämme sai elantonsa maataloudesta ja jatkoi samalla myös esiäitiensä lastenhoitoperinteitä. Tosin näitä perinteitä alettiin kyseenalaistaa voimakkaasti 1900-luvun alkupuolelta alkaen, jolloin lääketiede alkoi antaa suosituksia imetyksestä ja lasten ruokkimisesta. Kellon mukainen ruokkiminen ja rinnalle pääsyn tarkka ajoittaminen ovat peräisin 1920-luvulta, 1930-luvulla alettiin antaa vastasyntyneille sokeriliuosta ja laihaa teetä maidon nousua odoteltaessa. Ensimmäinen äidinmaitokeskus sairaita lapsia ja keskosia varten perustettiin Suomeen 1936 arkkiatri Ylpön toimesta, hän myös korosti rintamaidon merkitystä pienen lapsen ravintona ja suositteli, että lapsia ei vieroitettaisi kesähelteellä (helteellä ruoka-aineet pilaantuivat helpommin).

Vuosisadan alkupuolella imeväiskuolleisuus Suomessa oli erittäin suuri, korvikeruokitut lapset kuolivat jopa kolme kertaa todennäköisemmin kuin imetetyt. Suomessa käytettiin omatekoisia korvikeseoksia 1950-1960-luvuille asti, ensimmäinen teollinen korvike tuli markkinoille 1956. Tiukat ruokinta-ajat ja imetysten rajoittaminen 5-6 kertaan vuorokaudessa aiheuttivat sen, että harvalla näitä suosituksia noudattavalla naisella maito riitti vauvalle. Kiinteää lisäruokaa tarvittiin siksi avuksi ja lisäruokinnan aloittaminen aikaistui 3-4 kuukaudesta aina 3 viikon ikäiseen asti ja lisämaitoa - joko itse tehtyä tai teollista korviketta - tarvittiin yleisesti. Imetystä suositeltiin jatkettavaksi vain 3 kk:n ikään asti 1970-luvun alussa. Muutamassa kymmenessä vuodessa 1-3 vuoden imetyksestä siirryttiin ensin 1 vuoden imetykseen ja lopulta jopa vain 3-6 kk:n imetyssuosituksiin.

Uskomattoman nopea muutos kulttuurissa ja elämäntavoissa!

Suomessa teollistuminen ja kaupungistumisen vaikutukset imetykseen olivat voimakkaimmillaan 1960- ja 1970-luvulla, tätä perinteiden voimakasta muuttumista tukivat ajalla annetut ohjeet lapsen ruokkimisesta, synnytysten siirtyminen sairaaloihin ja niiden tiukat syöttörutiinit ja kätevien teollisten korvikkeiden markkinoille tuleminen. Naiset alkoivat myös siirtyä enemmän työelämään ja äitiyslomat olivat lyhyitä. Samat syyt, jotka rajoittivat imetystä kaikissa teollistuneissa maissa ja viime vuosikymmenien aikana teollistuvissa kehitysmaissa, vähensivät imetystä myös Suomessa. Imetyksen fysiologia ei enää pystynyt sopeutumaan teollistumisen aiheuttamiin muutoksiin ihmisten ajankäytössä ja käsitykset lapsen hoitamisesta eivät tukeneet riittävästi imettämisen lainalaisuuksia.

Imettämisen aallonpohjassa alkoi myös uuden ajan sarastus. Lääketieteellinen tutkimustieto alkoi tuoda julkisuuteen äidinmaidon ja imetyksen etuja korvikeruokintaan verrattuna ja toisaalta myös korviketta markkinoivien monikansallisten yhtiöiden epäeettinen markkinointi kiinnitti tiedostavien ihmisten huomion. Ensimmäiset kuluttajaboikotit alkoivat korvikemarkkinoijia vastaan maailmalla, jotka johtivat lopulta 1981 WHO:n korvikemarkkinointia koskevan koodin julkistamiseen. Samoin 1960-luvun voimakkaan medikalisaation vastareaktiona alkoi 1970-luvulla tulla vaatimuksia luonnollisemmasta synnytyksestä ja vastasyntyneitä alettiin vaatia äitiensä viereen osastojen lastenhuoneista.

1980-luvun alussa imetyssuositukset olivat pisimmillään Suomessa, tällöin suositeltiin imetystä 1-2 vuoden ikään asti. Suositus lyheni uudelleen äidinmaidon ympäristömyrkkyhuolen takia 6-12 kuukauteen 1980-luvun lopussa, mutta 1997 uusissa ohjeissa suositeltiin kiinteän ruoan aloittamista 4-6 kk:n iässä ja imetyksen jatkamista muun ravinnon ohella 1 vuoden ikään asti. Uusimpien tutkimusten mukaan ympäristömyrkkyjen pitoisuudet ovat laskeneet huomattavasti myös Suomessa ja imetystä ei tarvitse rajoittaa niiden pelossa.

Mitä kuuluu imetykselle Suomessa 2000-luvulla?

Vuonna 2000 tehtiin kysely imeväisikäisten ruokinnasta, sama kysely oli tehty myös vuonna 1995. Kysely tehtiin neuvoloiden kautta ja tietoja saatiin 8812 alle vuoden ikäisen lapsen ruokinnasta. Tulosten mukaan kuukauden ikäisistä lapsista rintamaitoa sai 87%, kolmen kuukauden ikäisistä 74% ja puoli vuotta täyttäneistä 54%. Pelkkää korviketta saavia vastasyntyneitä oli 8%. Täysimetettyjä alle kuukauden ikäisistä lapsista oli 65%, kolme kuukautta täyttäneistä 45% ja neljä kuukautta täyttäneistä vain 14%. Vuoteen 1995 verrattuna vastasyntyneiden täysimetys ei ollut yleistynyt, mutta 1-4 kuukauden ikäisten täysimetys oli yleistynyt selvästi samoin kiinteän ruoan antamisikä on myöhäistynyt. Korviketta sai pullosta alle kuukauden ikäisistä joka kolmas, kolmen kuukauden ikäisistä lähes joka toinen. Vaikka imetys on yleistynyt 1995 vuoden jälkeen, meillä on silti paljon työtä tehtävänä imetyksen edistämiseksi. Biologinen pakko on muuttunut vapaaehtoiseksi valinnaksi, nainen voi valita, imettääkö hän lastaan.

Imettäminen on vuosituhansien kuluessa sopeutunut ihmisen elämäntapojen ja elinympäristön muutoksiin, mutta vastasyntynyt vauva elää edelleen esihistorian ja kohtuajan hämärissä, hän kaipaa lämpöä, hoivaa ja toisen ihmisen läsnäolon tuomaa turvallisuuden tunnetta.

Imetyksen fysiologia pystyy sopeutumaan siihen, että nainen ei enää välttämättä kanna lasta kantoliinassa rinnallaan koko aikaa vaan hoitaa nykypäivän askareitaan vauvan kanssa tai vauva on osan aikaa toisen hoivissa, mutta edelleen vain vauva tietää sen, milloin hänen on sopiva aika päästä rinnalle.

Lähteet:

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä, mutta korostan, että mahdolliset tulkintavirheet tai käännöksen epätarkkuudet johtuvat vain itsestäni. Olen kirjoittanut artikkelin synteesinä kaikesta tähän mennessä lukemastani ja imetystukityössä kokemastani ja painotukset olen itse valinnut.

Päälähteenä on ollut Patricia Stuart-Macadamin ja Katherine A. Dettwylerin toimittama kirja Breastfeeding, biocultural perspectives, Aldine de Gruyter 1995. Kirja koostuu useiden eri tieteenalojen edustajien esseistä imetyksen eri biologisista ja ennen kaikkea kulttuurillisista ulottuvuuksista.

Teoksesta lähteitäni ovat olleet Katherine A. Dettwylerin essee A time to wean: The hominid blueprint for the natural age of weaning in modern human populations, Patricia Stuart-Macadamin Breast-feeding in prehistory ja Valerie Fildesin The culture and biology of breastfeeding: An historical review of Western Europe.

Suomen osalta päälähteeni ovat olleet:

Arja Lyytikäinen: Lastenruokasuositusten historiaa, Sairaanhoitaja-lehti 7/1998

Kaija Hasunen: Imeväisikäisten ruokinta Suomessa vuonna 2000, Helsinki 2002 (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä)

Annika Nurttila et all.: Vantaalaisen vauvan äidinmaitokausi vuonna 1997, Vantaan kaupunki 1999

Julius Caesarin kommentin sain Lactnetin kirjoittajien avustuksella:

Ref: Witkowski, G.-J.Tetoniana. Anecdotes historiques et religieuses sur les seins et l’allaitement comprenant l’histoire du decolletage et du corset, Paris, A. Maloine, 1898. in Delahaye, M.-C. Tetons et Tetines Histoire de l’allaitement, Paris, Ed Trame Way, 1990.

Pia Ruohotie

Imetysuutisia 1/2003, julkaisija Imetyksen tuki ry, tiedustelut itu (at) imetys. fi.
Artikkelia ei saa kopioida eikä sitä saa käyttää esimerkiksi uuden artikkelin lähdeaineistona ilman mainintaa lähteestä. Tulostaminen ja edelleen jakaminen ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähde mainiten on sallittua.