En ollut mikään imetyskiihkoilija. Tai niin luulin. Ajattelin, että vauvat tarvitsevat vatsansa täyteen ja rajattomasti syliä. Ja vatsansa vauvat saavat täyteen korvikkeellakin. Muiden vauvat. Sinä et sitä toki tarvitsisi. Olithan syntymässä luontaiselle imettäjälle. Minulla oli oikea asenne, sitä paitsi olin tunnetusti lehmien sukua. Varalta olin jopa käynyt imetysvalmennuksessa sinua odotellessani. Sinun ei tarvinnut kuin syntyä, olin valmis.
En ikinä unohda ilmettä mieheni väsymyksen uurtamilla kasvoilla, kun hän ensimmäisen kerran näki sinut. Minä en sinua vielä silloin nähnyt, olin niin huonovointinen, etten voinut katsoa alaspäin tumman tukan peittämää päälakeasi. Mutta mieheni ilmeen näin, ja siinä sinut, ihmeen - miten paljon loputonta helpotusta, rajatonta ihmetystä ja käsittämätöntä onnea voi mahtua yhteen katseeseen. Siihen se piirtyi sekunnin murto-osassa hänen kasvoilleen ja jäi asumaan – isyys. Siinä pienessä hetkessä, jona hän ensimmäistä kertaa näki pilkottavan päälakesi, hänestä tuli isä ja kun koko vauva sitten hetkeä myöhemmin oli maailmassa, hän oli jo kuin olisi ollut sitä aikojen alusta. Oli äitienpäivä. Vaan ei minun, minun äidiksituloni, se kesti kauemmin.
"Vauva syntymän jälkeen suoraan äidille. Äiti haluaa imettää heti mahdollisimman kauan, vauva pesulle ja punnitukseen vasta myöhemmin, kotiutus nopeasti" luki synnytyssuunnitelmassa kätilön käsialalla. Yhdessä me olimme sen päättäneet, minä, mieheni ja kätilö. Asia oli meille niin harvinaisen itsestäänselvä, ettei siitä tarvinnut montaa sanaa vaihtaa. Kun sinä sitten lopulta, vielä limaisena ja napanuoralla minussa kiinni, olit siinä sylissäni äitienpäiväsunnuntain aamuauringossa kylpien, et halunnutkaan rintaa. Tarkastelit suurensuurilla silmilläsi meitä ja kaikkea ympärillä olevaa tavalla, johon en ollut kuvitellut vastasyntyneen pystyvän. (Isäsi ei koskaan tullut hyväksymään väitettä, että muiden vastasyntyneiden tavoin et olisi oikeasti nähnyt mitään, niin sinä kaikkea tarkkailit, ensi hetkestäsi asti.) Olit ihmeellinen. Rinnasta et vain ollut kiinnostunut. "Noin tarkkaavainen vauva ei voi saada liian vähän maitoa," sanottiin myöhemmin. Ja sait kumminkin.
Kun aloin uudestaan oksentaa, vauva napattiin sylistäni ja annettiin tilalle harmaa pahvimalja. Kuumeinen puolitoista vuorokautta valvonut mieskin lähetettiin kotiin nukkumaan ja vauva kapaloitiin viereeni omaan pikku sänkyynsä, kun kätilöt kiiruhtivat hoitamaan muita synnytyksiä. Sinähän olit jo syntynyt. Kätilöiden etukäteen lupaamasta euforiasta ja energiasta ei ollut tietoakaan. Uupumuksesta sekaisin vaivuin ilmeisesti uneen. Meidän on täytynyt nukkua koko iltapäivä, koska kun havahduin oli jo pimeää. Meidät kärrättiin osastolle, sinä omassa ja minä omassa sängyssäni. En edelleenkaan päässyt kivuiltani ylös. Etkä sinä edelleenkään ollut päässyt takaisin syliini. Meidät työnnettiin huoneeseen, verhot vedettiin sänkyjemme ympärille ja sinne jäimme, kaksin. Siitä se alkoi, alkuviikkojesi painajainen, jota ei ole helppo unohtaa eikä antaa anteeksi, vaikka sinusta on tullut mitä reippain, vahvin ja ihanin lapsi.
Jotenkin onnistuin keplottelemaan itseni ylös sängystä ja sain sinut syliini. Et kuitenkaan imenyt rintaa, vaikka kuinka sitä tarjosin. Mies tuli takaisin sairaalaan käymään, mutta eihän hän voinut auttaa. Kun mies lähti kotiin yöksi, en uskaltanut pitää sinua sylissäni kapeassa laidattomassa sängyssä siltä varalta, että nukahtaisin uudestaan eikä henkilökunta ehtinyt auttamaan, joten jouduin laittamaan sinut omaan koppaasi. Osaston muut vauvat itkivät kilpaa, mutta sinä makasit kopassasi kammottavan hiiren hiljaa. Siinä yön pimeydessä aloit myös oksentaa. Hätääntyneenä soitin kelloa, ja jossain vaiheessa hoitaja ehti luoksemme katsomaan. Hän siivosi sänkysi, antoi kasan harsoja ja lohdutti oksentamisen olevan normaalia. Olit kuulema varmaan niellyt lapsivettä ja siksi et luultavasti maitoakaan huolinut – lapsivedet pitäisi ensin oksentaa pois. Sen jälkeen henkilökunta ei sitten luoksemme juuri ehtinytkään. Olimmehan terve äiti ja vauva.
Siinä me makasimme vierekkäin kaksin, yksin kumpikin, hereillä ja hiiren hiljaa koko pitkän, pimeän, sairaalan yön, muiden vauvojen jatkaessa konserttiaan. Yhä uudelleen yritin turhaan imettää sinua ja kirjasin pimeässä näitä epäonnistumisia hoitajan antamaan syöttölomakkeeseen. Sinä oksensit hiljaa ja minä itkin sitten puolestasi, tai omasta puolestani, hätääni ja avuttomuuttani auttaa sinua sillä ainoalla tavalla, joka tuntui yhtäkkiä niin pakottavan luonnolliselta. Nukkumaankaan en uskaltanut käydä, kun pelkäsin, että tukehdut oksennukseesi tai vain lakkaisit olemasta ääntä päästämättä. Eikä tuntunut reilulta jättää sinua yksin siihen makaamaan, kun kerran sinäkin valvoit. Et kai ollut kuullut, että vastasyntyneet nukkuvat ensin monta vuorokautta. Aamun koittaessa olin uupumuksesta epätoivoinen. Isäsi siivosi valtavan pesänrakennusvimman voimissa kotiamme tuloasi varten soitellen minulle ylpeänä tiedotteitaan. Kuitenkin itselleni alkoi olla jo selvää, ettemme me kotiin pääsisi, kun sinä et kerta ollut vieläkään syönyt.
Kun isäsi saapui, olit ikionnellinen. Hän kuljetti sinua pitkin osastoa kertoen sinulle loputtomia tarinoita. Minun äitiyteni sen sijaan kutistui toistuviin epäonnistuneisiin imetysyrityksiin. Välillä huoneessa kävi hoitajia asettelemassa sinua parempaan asentoon tai sorkkimassa kipeitä rintojani. Lopputulos oli aina sama, sinä et syönyt. Seurustelu sinulta kuitenkin sujui kuin vanhalta tekijältä. Henkilökunta lohdutti minua – kyllä noin tarkkaavainen vauva maitoa saa. Kun mies sitten illalla lähti kotiin, itkimme molemmat, sinä ja minä. Jäimme taas kahden loputtomaan yöhön, jonka aikana en edelleenkaan saanut sinua syömään. Henkilökuntakin alkoi kai jo vähän huolestua, vauvaystävällinen sairaala ei kuitenkaan tarjonnut sinulle lisämaitoa: sain ohjeen yrittää imettää sinua koko ajan. Niinpä me valvoimme edelleen. Yritin soittaa kellolla apua, mutta kun se lopulta, joskus tuntienkin odotuksen jälkeen, saapui, laittoivat he sinut rinnalle – ja poistuivat. Ja kun sinä sitten vain irtosit rinnasta, ei ollut ketään auttamassa sinua takaisin. Syöttöraporttini oli jo pitkä, täynnä suttuista, kyyneleiden täyttämää epäonnistumisten listaa.
Ensimmäisen järjen hetkemme koimme tuona toisena yönäsi aamutuimaan. Synnärilt käymässä ollut kätilö kulki ohi ja kai jotenkin vaistosi avun tarpeemme. Hän otti sinut syliin, totesi, että meidän olisi molempien aika nukkua, sillä ilman unta ei maitoa tulisi eikä vauva jaksaisi imeä. Hän paketoi meidät lakanan avulla vieriviereen sänkyyni, niin että uskalsin käydä nukkumaan sinä tiukasti vieressäni. Ensimmäistä kertaa syntymäsi jälkeen uskalsin kokea jonkinlaista onnea. Voisin olla hetken yrittämättä imettää ja vain pitää sinua lähelläni.
Kolmantena päivänäsi henkilökunta päästi meidät lähtemään kotiin vaikka imetys ei edelleenkään onnistunut. Kotona se kuulema sujuisi varmaan paremmin. (Ei se sujunut.) Helpotukseni oli ensin valtava, kun kannoimme sinut, maailman ihanimman vauvan, ylpeydestä pakahtumaisillamme puhtautta loistavaan kotiimme. Sinä et edelleenkaan ollut kiinnostunut nukkumisesta vaan tarkkailit kaikkea valtavilla silmilläsi ja peräänantamattomalla katseellasi. Isäsi esitteli sinulle kotiasi, kylvetti sinua, kertoi sinulle loputtomia tarinoita. Minun oli tarkoitus lopulta nukkua. En vain pystynyt. Seuraavan imetyskerran odotus ja uuden epäonnistumisen pelko täyttivät mielen.
Tästä tuli seuraavien päivien ja viikkojen aikana tuttu kuvio, jossa epätoivoisille päiville vetivät vertaa vain vielä epätoivoisemmat yöt. Haimme kyllä apua, ja kuinka. Kätilö kävi kotonamme lähes päivittäin ja kiersimme kaikki paikkakunnan imetystukihenkilöt, mutta kukaan ei osannut auttaa. Imuotteestasi ei löytynyt vikaa, eika kielestä eikä muustakaan. (Ja muistaisimmehan, ettemme missään nimessä antaisi sinulle korviketta, ettei imetys vain epäonnistuisi, korostivat imetystukihenkilöt. Ei edes omaa maitoa pullosta/kupista, jotta maidontilaus rinnasta ei vähenisi.) Jossain joku vika täytyi kuitenkin olla, koska imetys kävi kerta kerralta tuskallisemmaksi. Kuljimme imetyskerrasta toiseen, epäonnistumisesta toiseen ja jokaisen epäonnistumisen jälkeen tuska ja epätoivo olivat edellistä suuremmat. Niin minun kuin sinunkin. Minä olin joka imetysyrityksen jälkeen vähemman oikea ‚Äòäiti‚Äô. Ja sinä – sinä aloit itkeä. Enemmän ja enemmän. Parin viikon ikäisenä et nukkunut enää juuri lainkaan vaan itkit vain hysteerisenä kaikki illat ja yöt. Minä yritin lähes tauotta imettää, mieheni kantoi sinua yökaudet, mutta sinä itkit yhä enemmän.
Koliikkia, ihan normaalia, loppuu muutaman kuukauden kuluttua, meille sanottiin. Mutta entä jos vauvalla on nälkä, me kysyimme. Kakkasit korkeintaan kerran viikossa, painosi nousi hitaanlaisesti, olit laiha. Vauvat ovat niin erilaisia, kyllä lapsentahtisesti täysimetetty vauva tarpeeksi maitoa saa, kun imuote kerran on oikein, meille sanottiin. (Ja muistaisimmehan, ettemme vaan antaisi sinulle korviketta, ettei imetys epäonnistuisi.) Miestäni alkoi vauvan hätä ahdistaa ja hän alkoi puhua, että antaisimme sinulle kuitenkin korviketta. Tästä minua oli varoitettu! Kieltäydyin taysin. Minähän imettäisin. Kaikki imetysasiantuntijat sanoivat meille, ettei missään näy vikaa. Oma ajattelu alkoi hämärtyä. Ympärivalvottujen vuorokausien (minun, sinun ja mieheni) vaikutusta on vaikea jälkikäteen itsekään tajuta. En kuitenkaan enää ihmettele, että sitä kidutuksenakin käytetään. Uupumuksen, epätoivon, huolen ja ratkaisuun liittyvän ristiriidan vuori kasvoi väliimme.
Kuusiviikkoisena emme saaneet itkuasi enää loppumaan. Neuvolasta laitettiin kiireellinen lähete sairaalaan suolentoimintatutkimuksiin. Jokin kuitenkin sanoi meille molemmille, että imetyksessä oli jotain vialla. Lopulta päätimme sairaalakutsua odottaessamme antaa sinulle pullon korviketta, koska hätäsi oli niin suuri. Itkin, kun syötin sen sinulle. Sinä, sinä sen sijaan et itkenyt. Imit kuin hengen hädässä pullon hetkessä tyhjäksi - ja lakkasit itkemästä. Kokonaan. Silloin minä itkin enemmän kuin koskaan. Sinulla, maailman rakkaimmalla omalla "lapsentahtisesti täysimetetyllä" lapsellamme oli hirveä nälkä. Olin omalla (osittain ympäristön tuottamalla, osin ihan omalla, tiedostamattomalla) imetysidealismillani itkettänyt sinua viikkokausia hirveässä hädässä uskoen, että sinulla oli "koliikki". Sairaalassa painoasi ja kakkaamattomuuttasi tutkittiin, mutta diagnoosi pysyi samana. Jouduit tiukalle lisämaitodietille ja aloit lopulta kunnolla kasvaa. "Koliikkisi" ei koskaan palannut. Lastenosastolla ollessamme koin ehkä vaikeimman hetkeni. Viereiselle paikalle tuotiin teholta letkuissa 5-päiväinen vauva, jonka lääkärit – ja vanhemmat – olivat sinä päivänä luulleet jo menettävänsä. Etsittyään koko päivän tuskallisilla kokeilla bakteeria johon tuo vauva oli kuolemassa voidakseen lääkitä sitä, lääkärit totesivat, ettei vauvalla ollut mitään tulehdusta. Tuo täysiaikaisena ja -painoisena syntynyt lapsentahtisesti täysimetetty vauva oli kuolemaisillaan ravinnon puutteeseen. Miten lähellä me kävimme?
En voi kuvailla surun määrää siitä, että olin itse aiheuttanut tämän hädän ja kärsimyksen sinulle. Ironista kyllä, itkin myös pelkoa, että imetys nyt loppuisi, koska sait lisämaitoa (sait rintaa toista vuotta). En pystynyt itsellenikään selittämään tuota mystistä "imetysfanatismia", jonka itsestäni tämän prosessin aikana löysin. Olin epäonnistunut äiti, joka ei ollut pystynyt imettämään lastaan – mutta ennen kaikkea huolehtimaan tärkeimmästä tehtavästään, siitä, että vauvalla on vatsa täynnä ja turvallinen olo. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet vastasyntyneiden tehon imetyssairaanhoitajan (joka kävi sinua lastenosastolla katsomassa) sanat, kun yritin kertoa murheestani, etten (TÄYS)imetä vauvaani: "Mutta sinähän imetät. Jos vauva pääsee rinnalle ja saa äidinmaitoa niin meidän näkökulmastamme häntä imetetään, vaikka hän saisi miten paljon lisämaitoa." Ei sanaakaan siitä, oliko imetys ‚Äòtäyttä‚Äô vai ei-täyttä, jollain lailla puutteellista tai vajavaista. Ei vihjaustakaan, että jos olisin tehnyt jotain enemmän ja paremmin, asia olisi mennyt toisin. Ajattelin hiljaa niitä vastasyntyneitä, joita hän teholla hoiti, vierusvauvaamme, jonka elämä oli melkein sammunut. Oma lapseni oli terve, vain nälkäinen ja huono imemään ja siihen oli ratkaisu – kunpa vain olisin saanut neuvon noudattaa sitä nopeammin, ettet sinä olisi joutunut kärsimään. Seuraavan kerran, kun kuljen vauvaansa pullosta ruokkivan äidin ohi, muistan katsoa häntä ihailevasti. Hän saattaa olla rohkea äiti. Hän saattaa olla viisas äiti. Tai sitten ihan tavallinen äiti.
Ehkä tulee vielä äitienpäivä, jolloin en muistele ensimmäistä äitienpäivääni kyynelin. Se päivä voi olla mikä päivä vain. Minulla on sinut, äitienpäivä on joka päivä.
nimim. Rakas laps