Kettu
Vaikka sen ihmeen oli kuunnellut lauluissa ja katsonut kuvissa, ei sitä saattanut uskoa ennen kuin omissa nahoissaan tunsi: täysikuu todella valaisi lumisen pihamaan häpäisevän kirkkaasti. Taivaisen yövartijan kalsa katse herätti minut sohvalta, johon olin nukahtanut loputtoman iltasyötön jälkeen. Nyt lapsi tuhisi unenpätkäänsä oppien mukaan omassa sängyssään, äidin tuoksuinen rätti kainaloissa. Hauraat olivat pienen aseet kaikennielevää yksinäisyyttä vastaan.
Piharakennuksen pitkä varjo oli neuroottisen lapsen värityskirjasta; tasavärinen eikä hipaisuakaan yli rajan. Olin jo kääntymässä kohti omaa tunnin unenriepuani, kun varjoon puhjenneesta nupusta sukeutui kettu, pihamaan tuttu kulkulainen. Se kaarteli reittiänsä, etsi helppoa yöpalaa roskiksestamme. Naapurustossa sitä pidettiin riesana, kissojen pelottelijana ja ruuan varastajana, hemmoteltuna luonnonoikkuna. Kun ei ihmistä pelkää. En kehdannut kertoa naapurin kaikkitietävälle rouvalle, miten ketun vapaus ja nokkeluus liikuttivat valvottuja öitäni.
Miehen tuttuun kuorsaukseen en jaksanut enää närkästyä. Sama ääni rytmitti minuuttejani kun puoli vuotta sitten makasin viimeistä yötä vauvan kanssa sisäkkäin, tunnustellen sen polttavaa kaipuuta tulla näkyviin. Silloin valvoin ensimmäistä kertaa odotellen koska voimani loppuisivat ja kaikenjaksavan äidin rakkauden kulissi kaatuisi kirkuen.
Peittokotelossani mietin eilistä neuvolakäyntiämme. Hyvin kasvaneen ja kehittyneen pojan takaa olin varovasti tunnustanut öiden olevan yhä repaleisia. Kun tissillä nukkuminen ja lapsen yöllinen sylissä paapominen olivat paljastuneet, laittoi hetki sitten niin lempeä neuvolan rouva äidin ruotuun kauhukertomuksella rintariippuvaisesta lapsesta ja riippurintaisesta äidistä, jotka eivät koskaan oppineet elämään ilman toisiaan. Oma sänky, uniriepu ja tissitön yö oli syytä aloittaa heti, jos lapsiparan koskaan halusi pääsevän osalliseksi kesäleireistä ja armeijan nuotiojutuista. Uhmakas ääni päässäni kysyi, mitä kuusi kuukautta paasatulle lapsentahtiselle imetykselle tapahtui. Ilmeisesti siinä oli parasta ennen päiväys.
Kotimatkan olin itkeskellyt ja miettinyt imetysdementian kourissa olinko nyt takertunut lapseeni hiipuvan avioliittoni, kadotetun ammatti-identiteettini, järkkyneen omaäiti- minälapsisuhteeni vai silkan uupumukseni takia. Ristin tielle osunut naapurin perhepäivähoitaja oli lohduttanut kertomalla, miten hän oli laittanut omat ja hoitolapsetkin kauniiseen päiväjärjestykseen napakalla rytmityksellä, ennakoinnilla ja jämäkällä kieltäytymisellä lapsen itkiessä turhia lohdukkeita: "Reippaasti vaan, kyllä sä sen kestät. Kolme yötä ne huutaa, mutta sitten saat nukkua. Laitat vaikka korvatulpat."
Uni ei tullut eroahdistuneelle. Kahden metrin päässä nukkuvan lapsen tuhina kuului kuin valtameren takaa. Kettu näytti kulkevan naapurin tontin rajaa, horjahdellen rajapyykin tuntumassa. Se oli niin olemassa ja elämään valmis, urheana lakananvalkeassa yksinäisyydessään.
Mitä tässä nukkumaan, mietin. Voisi sitä yönsä huonomminkin käyttää. Kävin asettamassa illalliseksi aiotut sisäfileet ulkoportaille ja seurasin ikkunasta kuinka kettu herkutteli. Matkalla sänkyyn kaappasin pojan viereeni.
nimim.Kettu