Kohtalokasta
Haisee kuolemalle. Vieraat kiirehtivät pois, suklaalevy ja kukka jäävät omaisen pöydälle. Pihalla tuulee, kukat kukkivat, autot ajavat kuten ennenkin. Poistuva voi huokaista helpotuksesta, sairaala jää yhä kauemmas, vuodeosasto vaippoineen ja vanhusten kaikuvine valituksineen jää kauemmas.
Minä en poistu. Haluaisin kyllä ajoittain. Imetän vauvaani, nukutan hänet yksityishuoneen vessaan. Hädin tuskin vaunut mahtuvat sinne. Poika hymyilee syödessään. Muskarit, vauvauinnit, seurakunnan kerhot ja leikkipuistot, kaikki toisarvoista.
Minulla on hyvä olo, sanoo vauva tai niin kuvittelen. Syöpäkipujen katsominen kehittää yhtä paljon kuin vauvahieronta ja musiikkileikkikoulu, yhtä lailla kuin leikkiminen puistossa, jossa vanhemmat huutavat kyllästyneenä jälkikasvulleen ja hiekkaa heitetään toisen naamaan. Älä heitä sitä hiekkaa sanoo ensimmäinen vanhempi, lopeta sanoo vanhempi kakkonen, lähdetään syömään, ärisee kolmonen ja niin edelleen, sitä loppumatonta puistoelämää, samoine komentoineen. Lakkaan ajattelemasta vauvani puolesta. Ei se syytä, sanon itselleni, ei se muista. Jos itket lähdetään pois, nyökkään vauvalle. Luota nyt äitiisi. Hymyilen vinosti, pakko hymyillä keskellä syöpäkipuja ja tuskaa. Etten ruoki pelkoa. Jotenkin se hymy irtoaa, lakoninen puhe, kun luen kirjaa. Katso tässä on murskain, selitän koneista. Murskana taitaa olla moni muukin asia, katselen ikkunasta tammikuista maisemaa. Nyt ei pysty katsomaan totuutta silmiin, vaikka totuus on tässä huoneessa.
Sun vauva ei kyllä koskaan itke, toteaa hoitaja hymyillen ohi kulkiessaan. Ihmeellinen vauva. Niin, mutisen surkeana, yritän pitää hiljaisena. Etten häiritse vanhuksia, jotka korisevat letkuissaan. Kuolevan ihmisen huone on täynnä lastenvaunua ja pientä vauvaa. Isäni nukkuu pois, miten sitä sanotaankaan, kauniisti, peitellen itse asiaa. Kipupumppu pumppaa morfiinia. Minä pumppaan vauvalle maitoa. Jos lähden vauvaa syöttämään kohta, kuiskaan isälle. Mene tuonne nurkkaan syöttämään, pyytää hän. Ei halua olla yksin. Tyttären on vaikea katsoa, kun kivut alkavat, kuihtunut ruumis heittelee kivuissa eivätkä ne tunnu loppuvan. Käyn rutisemassa kipulääkkeitä lisää.
Kuinka monta kertaa olen jo imettänyt tänään mietin. Poika on ainoa, joka ei pelkää, jokeltaa ja hymyilee, nauttii täysin siemauksin. Minuakin rauhoittaa imetys. Ymmärrän, etten voi lähteä pois. Poika rauhoittaa kuolevaa. Ethän lähde pois, kysyy hoitajakin. Loppu lähestyy. Ettei hänen tarvitse olla ihan yksin, hoitaja toteaa; jatkaa, ei kukaan voi sinulta vaatia pienen vauvan kanssa. Vauvan itku on täällä tervettä, hän jatkaa ja näyttää tarkoittavan sitä. Nyökkään. En lähde pois, on väärin käyttää pikkuvauvaa syynä, kun kuolemisen silmiin katsominen on itselle liian raskasta. Häädän pois omaisia, jotka ovat liian kauan. Joku ottaa valokuvan, en saa estettyä, raivoan sisäisesti. Autan syömisessä ja vahdin ettei hän putoa sängystä, mangun kipulääkettä vanhanaikaiselta osastonhoitajalta. Neljän tunnin välein jyrisee hän ja katsoo terävästi, painu helvettiin ajattelen minä. Lääkärin silmäkulmaan tulee kyynel, kun tulen alkuyöstä isää katsomaan vaunujen kanssa. Sinä, tuon vauvan kanssa, hän hyrisee ja kiirehtii valkotakki heiluen. Tiedän, että hänelläkin on vauva. Puhelin oli soinut. Pyyntö tulla katsomaan keskellä yötä, ajantaju on jo kadonnut. Imetän ja tulen, lupasin. Vauva torkahtaa heti vaunuihin. Muutaman kinoksen päässä on sairaala. Ensiavun ovesta saa mennä sisään, lääkäri avaa ja menee menojaan. Taisi liikuttua.
Jännitän, miten selviän viime hetket. Poistua en voi, huudattaa en voi. Niitä kuuluisia vaihtoehtoja ei ole. Pidän isääni kädestä ja kainalossa on poikani, viimeisellä hetkellä. Tuntui kuitenkin, että hän sai lohtua meistä. Menemme kotiin ja imetän lapseni uneen.
Marja Sorvaniemi