Imetystarina-kirjoituskilpailu

Rintapumppuhuone

Rintapumppu seisoi järkähtämättä metallisilla jaloillaan pöydällä kuin olisi kasvanut siihen kiinni. Huoneen täytti hiljaisen monotoninen, mutta tärykalvoihin porautuva ääni ja desinfiointiaineen ja happamen maidon haju, kaikkien niiden tuhansien maitojen tuoksu, jotka olivat tässä tilassa virranneet. Kipu säteili alavatsasta kaikkialle, erityisesti päähän, enkä kyennyt nostamaan katsettani pumpun tiivisteiden toistuvista tussahduksista. En uskonut olevani läsnä, se en ollut minä. Rintapumppuhuone oli tarkoitettu muille, niille, jotka olivat minulle olemassa vain lehtien palstoilla ja huhupuheissa ja internetin mässäilysyövereissä.

Kaadoin maidon ruskeaan lasipulloon ja liimasin sen kylkeen tarran. Kirjoita pullon kylkeen sukunimesi, lapsen osasto ja syntymäaika sekä päivämäärä ja kellonaika, luki ohjeissa. Kirjoitin jähmein käsin että teho-osasto, siellä minun lapseni makaa lämpöpedin keinotekoisessa sylissä. Asettelin pullon valtavaan jääkaappiin ja pesin käteni. Sivelin niihin limaisenkirkasta käsidesifiointiainetta, niin kuin jokaisena päivänä uudessa elämässäni.

Hiivin raskain ja kivuliain askelin Mikon perässä hissiin. Talvisaappaat hiersivät, ne olivat uudet. Hissin pellenkuvilla kyllästettyjen ovien raosta pujahti juuri ennen niiden sulkeutumista laiha nuori mies valkoisissa laitoshuoltajan vaatteissaan. Hän vihelteli niin kuin elämässä olisi ollut jotakin vihelleltävää ja kantoi kädessään koria, jossa oli ruskeita pulloja. Viheltely rikkoi hiljaisuutemme, ja tuijotin korin sisältöä hissimatkan sekuntien ajan.
- Äidinmaitomies, Mikko sanoi laitoshuoltajan poistuttua sairaalan käytävähelvetteihin. Hymynkare pyrki jostakin kaukaa, ja häivähti meissä kirkastaen silmänalusten mustuutta hetkeksi.

Painoin ovikelloa. Se vartioi ovea, joka erotti minut ja koko muun maailman minun lapsestani tiukasti, tiukasti. Ihmisäänistä hiljaisessa, mutta koneista kolisevassa huoneessa hän makasi nukkuen kyljessään haavat ja yhteisessä mielessämme arvet. Suoniyhteys sokeriveden ja poikani välissä oli kaulassa, koska käsivarsien sinisenkuultavat verisuonet olivat liian pienet ja hauraat. Minä lauloin, Mikko silitti.

Voi kun loit minua luoja kun et luonut lentäväksi

Lapsi avasi silmänsä ja yritti kohdistaa vetisen ja kipulääkkeistä harmaan katseensa lauluun. Se oli silta yli käsilläolevan, se katse ja se laulu, koska kosketusta ei ollut. Ääniaaltojen syli. Lauloin vielä silloinkin, kun spanielinsilmäinen sairaanhoitaja antoi minun panna ensimmäiset maitotipat ruiskulla letkuun, joka sukelsi nenän syvyyksiin ja sieltä vatsalaukkuun.
- Muutama milli vain, että nähdään, miten hän reagoi, hoitaja puheli. Lapsellani oli pitkät ripset, hohtava iho ja teipinjälkiä poskessa. Letku vei lapseen muistumia minusta, keltaisia pisaroita, jotka nukuttivat hänet syvään, terveeksi tekevään uneen. En olisi tahtonut lähteä pois, mutta kello ja säännöt vaativat minun jättävän lapsen vieraiden kokeneiden käsien, röntgensäteiden ja hennosti tikittävän pulssimittarin vieraaksi.

Öin ja päivin annoin maidon valua pulloihin, jotka täyttivät keittiön kaikki pöydät ja jääkaapin ja kattilat. En halunnut nähdä ketään enkä puhua mitään. En voinut syödä. Osta kaupasta maksalaatikkoa, ehdotti eräskin. Maksalaatikkoa helvetti, minähän olen kasvissyöjä. Kaikki sähkökäyttöiset rintapumput menivät kerta toisensa jälkeen rikki, koska vaahtoava neste ajautui niiden moottoreihin. Mikko toi aina tilalle uuden. Sairaalassa käytävät oli koristeltu muovisin joulukoristein ja kuusin. Kynttelikkö valaisi teho-osaston hämäryyttä ja korosti hiljaisuutta, joka vallitsi sisällä ja ulkona putoavissa lumihiutaleissa.

Minun lapseni, hän kasvoi ja voimistui. Ja parani, hiljalleen. Kyllä siitä vielä kunnon kansalainen tulee, sanoi lääkäri.

Rintapumppuhuoneessa oli Seitsemän päivää -lehtiä, jotka lojuivat pumppurivistön väleissä. Kuka niitä luki, en jaksanut arvailla. Minä istuin kovalla tuolilla ryhdittömästi, rappauksien halkeamia tuijottaen. Vieressäni oli nainen, nuori ja kaunis, joka oli asetellut itsensä varovasti rengastyynyn päälle rintapumpun eteen. Hän nosti vaaleanpunaisen paitansa helmaa, ja hitaasti, hitaasti maitopisarat alkoivat valua rinnasta. Yhtä aikaa pisaroiden kanssa vuosivat hänen silmänsä kyyneliä, ja vaivoin tukahdutetut nyyhkytykset ravistelivat hartioita. Sanoja ei ollut, yhdyin häneen itkuunsa niin, että koko huoneen täytti kyynelten ja maitovirtojen joki. Pumppujen tussahdukset lävistivät tajunnan.

nimim.Jo noista joki tulisi

Palkinto


300e

Tuomariston palautteet

Vahvan omakohtainen ja vaikuttava kuvaus vaikeasta äitiyden alusta. Sävyltään kaunistelematon ja rehellinen. (Juha Itkonen)

Vauvan tilanteesta johtuen lypsyhuonetarinan äiti vaikuttaa eroahdistuksessaan ja hädässään - ymmärrettävästi - jähmettyneeltä ja ikäänkuin itseensä käpertyneeltä. Äiti kuitenkin tekee sen minkä voi: laulaa - "ääniaaltojen syli" - ja lypsää "maidon muistumia" vauvalleen. Rintapumppuhuoneessa vastaavassa tilanteessa olevan toisen äidin kyyneleet avaavat äidin tunnepadon, ja hän saattaa päästää avuttomuuden ja turhautumisen tunteet ilmoille. Rintapumppuhuone-tarina kertoo hauraan hiljaisella tavalla - sanattomasti - yhteisen kokemuksen voimasta, vertaistuen merkityksestä: Ei tarvitse lentää, tehdä mahdottomia, vaan kulkea toinen ihminen vierellään. (Merete Willis)

Tämän tyyppisen hyvin kiteytyneen, mutta aidot tunteet säilyttävän ja myötäelämiseen kuin varkain johdattelevan selviytymistarinan lukisin mielelläni aiheesta kuin aiheesta tilanteessa kuin tilanteessa, jossa kaikki ei menekään hyvin tai ainakaan niin, kuten on suunnitellut tai kuten on luottavaisesti olettanut asioiden vain soljuvan. Kun asioiden mittakaava on yksilölle liian pakahduttava, huomio tarkentuu ja havainnot kohdistuvat usein tiivistetyn lohdullisesti niihin kaikkein pienimpiin asioihin. Vain niin elämästä tulee itselle aidosti merkityksellistä. (Jaana Sarkki)

Rintapumppuhuone kuvaa äidin huolta ja ruumiillisuutta niin, että siihen eläytyy väkisin. Lukija kuulee rintapumpun äänen ja tuntee kivun rinnassa. (Rosa Meriläinen)

Elämänmakuinen, kuulas kertomus tuo sairaalan ihmiset ja tapahtumat elävinä lukijan silmien eteen. Rintapumppujen takaa ja välistä nähdyt nuoret vanhemmat ja heidän tuore suhteensa vastasyntyneeseen rajautuvat sairaalanvalkeisiin seiniin. Konkreettisten tekojen kautta kuvataan vahvojen tunteiden kirjo huolesta iloon. Äidin synnyttäneen ruumiin kivuista ja haikeanlyyrisistä ajatuksista kerronta zoomaa lapseen, siihen jota maidolla kasvatetaan ja hoidetaan. (Tittamari Marttinen)