Imetystarina-kirjoituskilpailu

Olemisen voima

Esikoisella on metrin mittaiset jalat. Sen leuka osuu jo minun päälakeeni ja kengänkärjet ovat monta senttiä omiani pitemmät. Se laskee valko-vihreällä lumilaudallaan rinteitä, joita pitkin minä en edes meinaa uskaltaa kävellä alas. Sillä on kuukauden vanha mopokortti. Kirjalliset se sai läpi ensimmäisellä kerralla. Saa se ajaa jo traktoriakin. Se tappelee melkein joka päivä kolme vuotta nuoremman pikkusiskonsa kanssa. Hymyilee valloittavasti ja sydämeen saakka. Pistää kotitöille hanttiin nuoruutensa koko voimalla. Välillä olen hukassa sen kanssa. Luen vanhemmuuteen opastavia kirjoja ja mietin, miten hankalaa on olla äiti. Osaanko minä edes. Miten minun pitäisi.

Minä ihmettelen, miten voin olla jo niin vanha, että esikoiseni on jo suunnannut askeleet kohti itsenäistä elämää. Suunnittelee lukion aloittamista toisella paikkakunnalla. Kerää Aino Aalto- laseja ja sinisiä Arabian astioita. Se sai niitä joululahjaksikin kummitädiltään. Siskoltani. Siltä, jolla nyt on saman ikäinen vauva kuin mitä esikoinen oli neljätoista vuotta sitten. Silloin, kun olin lopettanut imettämisen muutamaa kuukautta aikaisemmin ja palannut töihin. Silloin esikoinen oli vuoden vanha.

Selaan silkkikantista päiväkirjaa. Esikoiselle kirjoitettua, hänen syntymästään aloittamaani kirjaa. Osa sivuille liimatuista lehtileikkeistä on jo haalistunut. Käsiala on välillä kiireistä ja epäselvää, välillä levollista merkkivirtaa. Varpajaisjuttuja, ristiäiskokemuksia ja vieraita, hellyttäviä hetkiä esikoisen kanssa, vauvamuskari, vauvauintimuistoja, reissaamista mummoloihin. Mitä imetyksestä? En löydä merkintöjä. En muista ahdistusta, en ongelmia, joista olen vilaukselta lukenut lehtijutuista. Imetys oli luonnollista ja mutkatonta. Ei traumoja. Ei menetettyjä yöunia tai huonommuuden tunteita. Maitoa tuli ja esikoinen tuhisi tyytyväisenä.

Isän vauvanhoitovuorojen varalle en viitsinyt pumpata maitoa varastoon. Aioin kyllä. Olin lukenut oikein ohjeita siitä, miten ylimääräistä maitoa voi pakastaa jääkuutiomuotissa. Sulatettu kuutio maustaa mukavasti kasvissosetta, luki kaksplussassa. Joku pumppasi maitoa muidenkin vauvoille. Sitä piti yrittää. Jos saisi edes omalle. Testi-iltana karkotin puolison yläkertaan esikoisen kanssa, kaivoin kälyltä perityn manuaalipumpun esille ja asetuin ähertämään keittiön pöydän ääreen. Kokeilusta ei sen jälkeen puhuttu. Maito virtasi imetystekniikalla ja se riitti. Luonnonmetodi osoittautui parhaaksi.

Esikoisen imetys loppui yhdeksän kuukauden ikäisenä, alkukesästä. Siinä juhannuksen tienoissa. Päiväkirjasta löytyy merkintä.
”21.6.1993. Imetys on nyt sitten ohi. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla päättyi päivittäinen aamurituaali. En lopettanut tätä äidin ja lapsen symbioottista vaihetta sillä tutuimmalla vieroitustavalla, iltaimutuksilla. Mukavuussyistä päädyin imettämään aikaisin aamulla, jonka jälkeen me molemmat aamu-uniset vedimme vielä vähän aikaa sikeitä. Esikoinen rupesi tosin aina vain aikaistamaan imetyshetkeä. Loppuirtautuminen sujui lopulta yllättävän herkästi. Yhden aamun itkutirinät ja sen jälkeen aikaisempaa pitemmät yöunet. Pari kertaa olen luistanut päätöksestä. Viimeisellä kerralla siksi, että hätäännyin toisessa rinnassa tuntuneista muhkuroista. Soitin epävarmana neuvolaan. Pitäisikö imettää. Jos imetän, voiko maidossa olla jotain vikaa. Auli nimitti patteja vaarattomiksi imetyksen vieroitusoireiksi. Minä päädyin imettämään patit pois kerran ja toisen kerran. Näistä välihuomautuksista huolimatta esikoinen ei tunnu kaipaavan imetystä sen enempää kuin varsinaisen lopettamisvaiheen jälkeenkään. ”

Mietin itseäni. Ajattelen esikoista. Satakahdeksankymmensenttistä kaveria, jonka jalat valuvat olohuoneessa sohvan päädyn yli. Muistelen hetkiä, jotka hän oli sylissäni silmät kiinni, läheisyydestä nauttien, symbioottisena osana minua. Tai minä häntä. Mutkattomasti, ilman sanoja, ilman kysymyksiä. Luonnollisesti. Nuuhkin hänen vauvantuoksuaan. Silittelin kippurassa olevia, trikoosametin verhoamia raajoja. Ihmettelin pikkuruisia käsiä ja niiden kuultavia ja täydellisiä kynsiä.

Imetys sujui ilman ongelmia, levollisesti. Välillä kotisohvalla, välillä pizzaravintolan loosissa puoliksi villapaidan kätkössä, joskus autonetupenkillä maantien levikkeellä, toisinaan rantasaunan penkillä tai mummolan rappusilla. Paljain varpain, alkukesästä. Ilman sen suurempia pohdintoja. Luontevana ja mukavana osana elämää. Olemisena tässä ja nyt, ilman sen suurempaa ja teoretisointia.

Nyt kokoan tuon tunteen ja nuo tunnelmat itseeni ja menen sohvalle esikoisen viereen. Kuuntelen sisimmässäni sitä, mikä on hänelle tärkeää. Katson lumilautaleffaa hänen kanssaan. Ihmetellen meitä, kuten ihmettelin hänen ilmeitään ja katseitaan viisitoista vuotta sitten. Puhun, jos tulee puhumista. Olen hiljaa, jos se tuntuu hyvältä hänestä ja minusta. Unohdan teorian murrosikäisen ja vanhemman välisen suhteen mutkallisuudesta. Palaan siihen, minkä olen jo ajat sitten osannut hyvin. Viisitoista vuotta sitten, imettäessä. Olemiseen, vaistoamiseen, aistimiseen. Kohtaamiseen.

nimim.Esikoinen

Kirjapalkinto

Lahjottaja Tammi


Lahjoittaja Otava

Esiraadin palaute

"Olemisen voima" -tarinassa imetystä katsotaan etäisemmästä perspektiivistä. Tarina muistuttaa, että imetyksen - tai imettämättömyyden - aika jää lopulta muistoksi menneisyyteen ja vanhemmuudessa tulee eteen aina uusia haasteita. Kiinnekohdat arkielämästä elävöittävät tekstiä.