Imetystarina-kirjoituskilpailu

Lapselleni

Sinä olet luopumassa, et vielä itse myönnä sitä itsellesi tai minulle vaan vielä saan unisen lapsen rinnoilleni, hiukset unen jäljiltä huttuna hattarana kuin sädekehänä, posket punaisina, koko pieni vartalo lämpimänä, möngit peittoni alle supisten itseksesi tissi tissi. Päivän touhu ja tekeminen on sinulle niin paljon, paitani nykiminen ja ahnas vaatimus on jäänyt, kolhun tullenkin kelpaa isin puhallus tai äidiltä pelkkä syli. Mutta aamuisin minulla on vielä aavistus vauvasta ja joka kerran yllätyn siitä miten silmäsi loistavat, miten tärkeä rinta sinulle vielä onkaan.

Kun sinä synnyit, sinut nostettiin kesken aamu-uniesi kohdustani väkivalloin, varoittamatta. Sinä olit jo silloin itsepäinen, sinä halusit siihen vähemmistöön joka ei kellu kohdussa pää alaspäin, ehei. Minä olin kuullut että sektiovauvan imetys on haastavaa, että vauvaa ei saa rinnoilleen heti ja että tuskin siitä mitään tulee, yritä nyt kuitenkin. Sinä katsoit minua suurilla viisailla silmilläsi kuin kertoen että äiti, ei ole mitään hätää, anna minun, minä osaan.

Ja sinä osasit. Ja jos olisit saanut tilaisuuden, jos minä olisin ottanut selvää ja jos minulle olisi kerrottu asioista oikein, jos sinun imemistäsi ei olisi rajoitettu ”että vatsa saa levätä”, jos sinulle ei olisi annettu tuttia ”kun näyttää nyt sun vauvalla olevan aika kova imemisen tarve”, ei meidän olisi tarvinnut erota siksi kolmanneksi yöksi jonka vietit vastasyntyneiden teho-osastolla hirveän isossa sängyssä, kiinni letkuissa, laitteissa ja koneissa. Minä en olisi kulkenut haamuna pitkin osastoni käytäviä etsien jotain kiinnekohtaa, jotain mikä on tavallista ja tavallisesti vaikka minun lapseni on viety luotani pois. En ehkä olisi itkenyt salaa vessassa omaa epäonnistumistani, huonouttani, sitä etten pysty edes omaa lastani ruokkimaan vaan muiden pitää tehdä se. Ymmärsinkö olla edes kiitollinen luovutusmaidosta, en ehkä silloin koska kaikki tuntui liian suurelta ja pelottavalta, mutta jälkeenpäin kun tiesin että minun lapseni on saanut maitoa toiselta äidiltä, sellaiselta joka välittää ja tahtoo auttaa, se tuo vieläkin kyyneleet silmiin, kiitollisuuden kyyneleet.

Mutta piruvie minä näytän niille, minä päätin. Minä ruokin tämän lapsen vaikka se vaatisi mitä, minä kykenen. Ja sinua syöttöpunnittiin, sinun sokeriarvojasi mittailtiin, sinua punnittiin taas. Minä halusin kotiin, pois kaikuvien seinien ja hailakanväristen verhojen keskeltä, pois kapealta sängyltä jossa emme mahtuneet nukkumaan vierekkäin. Ja sairaalan aulassa kun katsoin perhettäni, miestä joka kantoi kaukalossaan nukkuvaa pientä, ajattelin etten ikinä selviä tästä. Ja sisimmässäni samalla tiesin että selviän.

Ja me selvisimme. Sinä söit ja söit, ahneesti tarrasit minuun kiinni, sait lempinimiä kuten hoover, imuri, takiainen, rintakoru, pieni ahne vauva. Sinä söit, irrotit, katsoit minua ja hymyilit, ja sinä söit taas. Sinä söit ja kiiltävät maitopisarat poskiesi hymykuoppien pohjalla olivat kauneinta mitä olin koskaan nähnyt. Minä istuin nojatuolissa ja luin vihdoinkin ne maailmankirjallisuuden klassikot joita en koskaan ollut ehtinyt, ja sinä söit. Katsoin enemmän televisiota kuin siihenastisen elämäni aikana yhteensä, kaiken hömpän ja luontodokumentit, paitsi ne joissa eläimet menettävät poikasensa, kaikki uutiset, mitä vain. Ja sinä söit.

Sinä kasvoit ja meitä alettiin päivitellä. Mutta minun itseluottamukseni oli palannut, minä tiesin ja halusin tietää lisää, se neuvolantäti joka kolmikuiselle ehdotti perunaa ”kun se on niin iso”, se aiheutti minussa vain hymähdyksen. Sinä pääsit taas uuteen vähemmistöön, olit puolivuotiaaksi täysimetetty vauva jonka käyriä oli neuvolantädin vaikea tulkita ”kun tällainen on meillä niin äärettömän harvinaista”. Surullista, sanoisin ennemminkin.

Sinä opit pyytämään rintaa, tulit avaamaan paitaani ja supisit korvaan tiitää, tiitää, et osannut ässää vielä. Sinä juoksit kesken leikkien välipalalle, tulit lohtuhörpylle kolautettuasi pääsi pöydänkulmaan, rauhoituit nukkumaan rinnalleni yhdeksältä alkavan televisiosarjan ekaan mainoskatkoon mennessä, kömmit yöllä kainalooni syömään ja minä opin olemaan heräämättä siihen.

”Et kai sinä tuota enää imetä, sokerilitkua, turhaa touhua, kumpi sitä nyt mahtaa enemmän tarvita, kuule kyllä sille voi antaa jo oikeaa maitoa, hampaat siltä pilaat” – olimme taas vähemmistössä. Imettää nyt kävelevää ja puhuvaa lasta, no joo halailee jotkut puitakin ja silmiä niillekin pyöritellään. Minä opin sen tietyn katseen jolla ihmettelijöitä katsoa, opin sulkemaan korvani, opin olemaan välittämättä kommenteista joiden antajat eivät tiedä mistä puhuvat mutta haluavat silti puhua. Mitä niistä, mitä muista, sinun ei ainakaan tarvinnut tietää ilkeyksistä mitään, kaukana paha maailma, tässä äidin lämpö ja rinta.

Imetin sinua lentokoneessa, tukholmalaisessa bussiterminaalissa aamukuudelta, Barcelonan La Ramblalla katuteatteria katsellen, Prisman kenkähyllyjen välissä, Turun Linnassa opastetulla kierroksella samalla eteenpäin kävellen, auringonpaisteessa kesäpäivänä maarianhaminalaisella laiturilla, autossa, epäilemättä useimmissa tämän kaupungin kahviloissa, ruokaravintoloissa, kirkossa ja pyörätiellä seisten. En vetäytynyt vessaan, en suostunut piiloutumaan enkä tarjoamaan lapselle hänen lounastaan invavessan tahmealla pöntöllä istuen. Tuli katseita, mutta tuli myös ystävällisiä mummoja juttelemaan ja kertomaan kuinka hekin silloin heinäpellolla lapsiaan ruokkivat.

Imetys on ollut osa elämääni yli kaksi vuotta. Tämä muutos, luopuminen, tuntuu niin oudolta, kuin olisin turha vaikka tiedän etten ole, kuin jotain puuttuisi. Ja samalla tiedän että jotain on tulossa lisää. Minun sydämeni alla sykkii uusi sydän, sinun pikkuveljesi tai –siskosi saapuu ahneena maailmaan, rinnoilleni. Ja se mitä sinä siitä ymmärrät, on että kun vauva tulee, maitoa tulee taas enemmän, teille molemmille.

Minua itkettää kirjoittaa tätä. Ja samalla tunnen riemua siitä miten tärkeitä me toisillemme olemme ja mitä olen sinun kanssasi saanut kokea. Pelkoa ja hätää, mutta myös itseni voittamista ja onnistumista, kokemuksen siitä että luonto tietää. Minä pystyn ruokkimaan lapseni, rakkaudella.

Anu Junkkala

Kirjapalkinto


Lahjottaja WSOY

Esiraadin palaute

Lapselleni" kertoo positiivisen "vaikeuksien kautta voittoon" -tarinan sinnikkäästä imetyksestä, mutta mukaan mahtuu myös haikea sävel yhteisen taipaleen loppumisesta. Teksti kuvaa kauniisti ja luonnollisesti sen, mitä pitkä imetys voi äidille ja lapselle parhaimmillaan merkitä.