Imetystarina-kirjoituskilpailu

Minun ovat hennot luut

Sinä tulit syliini syntymällä. Etsin silmistäsi viestiä siitä, että minä olin sinun äitisi, sinulle tarkoitettu oikea, sinun omasi. Ja sinä minun. Meidät oli luotu yhteen; yhdistämällä, erottamalla, sitten vain, eräänä yönä se kaikki vastuu kaadettiin minun syliini: Sinä.

Mikään ei muuta naista niin kuin rakkaus ja lapsi, huomasin. Sinä olit minun rakkauslapseni. Minä rakastin sinua, halusin olla olemassa oikealla tavalla sinua varten. Imetin. Sinä katsoit minuun pienillä, viisailla silmilläsi ja kerroit, että maailma oli oikein, kaikki oli anteeksi annettu, ajatukset ja aikomukset, et sinä niistä piitannut. Sanotut sanat ja teot, sekä kaikki ne, joita ei sanottu, ei tehty. Minä kerroin sinulle, kuinka sinua odotin; liian kauan ja hartaasti.
Tartuit rintaani hanakasti, sormesi puristi omaani, ja ymmärsin, että en ollut tiennyt elämästä vielä kaikkea. Rintani huusivat sinua luokseen, juoksin ääreesi, pysyin siinä. Maito, joka virtasi minusta sinuun, oli täyttymystaakka, jonka tahtiin elämämme hitaasti valui. Sinä maiskutit pienillä huulillasi minua, ja minä ymmärsin kaiken rajallisuuden, ajan pienuuden ja olemattomuuden, joka oli ennen ollut. Ei olisi oleva päivää ilman sinua, ei minua olemassa entisin ajatuksin, silloinkaan, kun olisimme erossa.
Sinä muutit minut. Sellaista on rakkaus.

Vaikeita aikoja, haikeita, menneitä lumia, pelkoa ja toivoa käsikkäin. Sinä minun riippalapseni, tissitakiaiseni, surun syömät ajatukset ja hiipuva maito minussa. Aamuyön vaikeat tunnit, elämänmakuiset maitorauhaset, kuin hyödyttömät, hylätyt lapsen lapaset. Enkä minä osannut olla oikealla tavalla äiti.
Vaatimusten viidakko viisaita sanoja ilman kulkijaa, joka pysyisi rinnalla, auttaisi lastani jaksamaan. Jaksamaan jakamaan suruni, pettymyksen hehkun suljettujen silmien takana, olemaan unohtamatta minua; äitiään.

Kuka antaisi anteeksi äidille? Sanoisi oikeat sanat: ”Älä välitä, ei se ole sinun syysi, sinä yritit parhaasi, se ei ole tärkeää, eikä sinun tarvitse uskoa kaikkea mitä sanotaan.” Taputtaisi selkään ja kertoisi, kuinka ei ole tärkeää se, että maito virtaa, sitä riittää puolelle kylälle ja sillä ruokkisi vaikka muidenkin lapset. Tähdentäisi, että tärkeä olen minä. Ja sinä.
Kuka kertoisi minulle kuinka olla äiti, auttaisi kuuntelemaan sinua uusin korvin ilman pelkoa siitä, että en osaa. Jakaisi taitamattomuuden taakan, näyttäisi ensimmäiset hampaat huutosi takaa, merkkaisi ylös päivän, jolloin hymyilit minulle ensimmäisen kerran.
Näkisi silmistäni sen, kuinka puut puhuvat öisin, kuu ulvoo sudelle hiljaa sinun itkusi tahtiin, eikä usko, että rinnat ovat tyhjät; tilkattomat kannut, jotka ajatus heittää seinään ja ulvoo sudenkuun tahtiin. Taivas hengittää niskaan, aavistaa aamuyön harmauden, katselee nukkuvaa lasta tyhjin silmin, eikä usko näkemäänsä.

Sinä tavoitit täydellisyyden pelkällä olemassaolollasi, etkä voinut rakastaa minua, uskoin. Kerroit unessa salaa siitä, millaista on olla huonon äidin lapsi, hopealusikaton raukka, ilman lämmintä syliä ja suuta.
Tuuli kuuntelee, ulvottaa puita ja ikkunankarmeja ilman lupaa, nauraa ja ilkkuu nurkissa. Ottaa ajatuksen käsikynkkään ja kiertää kehää, yhä uudelleen ja uudelleen. Pakottaa rinnan lapsen suuhun, tukkii huutoon maitoa jota ei tule, peilaa huonouttaan jokaiseen peiliin, kunnes tulee aika, jolloin joku peittää peilit. Harsii mustan vaatteen peilin eteen ja kieltää katsomasta. Sanoo ehkä oikeat sanat, tekee ne teot, jotka on tehtävä, eikä tunne syyllisyyttä, pelkoa tekemästään.

En minä osannut olla onnistunut oikealla tavalla. En sopinut raameihin, jotka maailma asetti. Ja minä. Sinä olit vain pieni rääpäle toivoa täynnä, enkä tiennyt, kuinka vastata kutsuun.
Tuuli hirtti helmat kiinni jalkoihin yön sydämellä, mietin kotiovella, kuuntelin sormi luonnon valtimolla ja itkin itseäni. Pakkasesta pelästyneet jalat kantoivat seuraaviin päiviin, ja minä nousin käskemättä, kääntymättä enää takaisin. Sinä näit surun pienillä silmilläsi, tartuit kiinni minuun, etkä päästänyt irti, silloinkaan, kun minä puhkesin kuolemankukkiin. Minä näin, kuinka pimeyden takaa pilkotti aina uusi pimeys, enkä osannut ottaa ajasta kiinni.
Viimein tuli valkeus, häiritsi silmiäni hetken, mutta sinä nauroit. Kikatit kevyesti pitkän unihiekan rasittamiin silmiini keväisten hiirenkorvien heleyttä, valkeiden hattarapilvien pehmeyttä, enkä minä ollut enää heikoin lenkki. Äärellä katselin hiljaa kaukaisuuteen, ja tiesin, että kevät tulee, ja uusi vuosi. Vuodenkiertoja toistensa perään, minun ja sinun päiviäsi, meidän päiviämme, eikä maailma vie meitä toisiltamme, ehkä vieläkään.

Tänään on olemassa syreenin tuoksu, jota vaalia. Maidon muisto sinun huuliesi takana, kätten kosketus hellänä, minun sylini lämpö ja sinun tuoksusi jota vasten nojata vaikeina hetkinä. Tuulen kihelmöivä kosketus iholla, merten takaisten maiden kutsu ja kaipaus. Metsäpolun yllä kaartuvat puut, humiseva hiljaisuus aaltoilevan viljapellon yllä, elämänkanto kaukaisiin päiviin. Auringonlaskut sylikkäin, suuri värien kirjo kauniita muistoja.
Yhä vielä minun ovat hennot luusi, joita vaalia. Joskus kuuntelen, kuinka yö hengittää raskain keuhkoin, kantaa kuollutta lintua nokassaan. Näen vanhat variksenpesät riutuneine poikasineen tarkemmin, tunnen syviä vesiä, joiden pohjaan koskea. Mennyt silittää rintojani silkkihansikkain, leipoo muistoja silmien takana. Suru sydämessäni ei enää pakahdu, kuten eivät rinnatkaan, mutta meillä on lämmin olla. Sinä olet minulle aina oikein ja riittävästi, enkä minäkään ole enää vähäinen.

nimim.Sisilisko

Kirjapalkinto


Lahjottaja WSOY

Esiraadin palaute

"Minun ovat hennot luut" on kaunis tarina, jossa äidiksi kasvamisen tummemmat sävyt, epävarmuus ja riittämättömyys, saavat tilaa. Symbolinen ja aukkoinen teksti vaatii lukijaltaan paljon, ja voi keskittyneenkin lukemisen jälkeen jäädä hiukan etäisen oloiseksi.